Nostalgia is dead!
Epätavallisen kuuma helluntai-sunnuntai... Kaisaniemen puiston hiekka pöllyää ja ja alkukesän ilma väreilee helteestä...
Puistosta valuu ihmisiä kuitenkin lähinnä poispäin korviaan pidellen...
Lavalla seisoo joukko kundeja rähjäisissä, itse koristelluissa farkkutakeissa ja repaleisissa housuissa...
Kukaan heistä ei selvästikään ole soittimensa virtuoosi, mutta yhdessä he saavat aikaan korviahuumaavan äänivallin.
Eturivissä pomppii joukko innostuneita, mutta muuten yleisö palkitsee yhtyeen lähinnä muutamalla irtokananmunalla.
... on kesä 1979 ja punk rock on tosissaan saapunut Suomeen. Lavalla meuhkaa The Widows, viisi kundia Itä-Helsingin ei-niin-hyvämaineisista lähiöistä.
Uudehkon Elävän musiikin yhdistyksen järjestämä Kansanjuhla jatkuu ja seuraavaksi lavalle kipuaa entinen peruskoulun opettaja, nykyisin ihan toisenlainen saarnamies valkoisessa haalarissaan.
Hänellä on uusi yhtye, joka tottelee nimeä 1980 - äijä itse kutsuu itseään Pelle Miljoonaksi.
Pieni pörröpäinen kitaristi alkaa luukuttaa nopeaa riffiä... Siihen yhtyvät tukkansa pystyyn sotkenut basisti ja porkkanapäinen rumpali...
Samalla roiskahtaa ensimmäinen aalto kananmunia...
Seuraavana päivänä ostan yhtyeen levyn, valkoisen t-paidan ja punaisen tekstiilitussin.
Tussilla töherrän paitaan Pelle Miljoona 1980.
Kaverini Ari tekee saman tempun...
Koko loppukesä on täynnä samanlaisia uusia, ihmeellisiä viboja. Maauimalassa kuulemme ensi kertaa Ratsian Lontoon skidit.
Muita asiakkaita hämmästyttävät vedessä ylösalaisin pomppivat teinit.
Pakollinen landereissu katkaisee kesän, enkä pääse näkemään, kuinka uudet suosikkibändini tulevat "demokraattisen nuorison" edustajina keikalle meidän lähiöön ja diinit pommittavat heitä kaikilla torilta ostamillaan vihanneksilla…
Sen sijaan pääsen landella postiin ja haastan Nuorten Sävellahjaan ao. heimon mukaan kananmunien hinnalla ja saan samalla nauhalle Lähdetään kiitämään -biisin, jota ei seiskatuumaisena sinkkuna enää löydy.
Televisiossa on Levyraati, jossa joka sunnuntai Tapani Ripatti, Klaus Järvinen ja Pirkko Liinamaa kauhistelevat nuoria poikia, joiden bändeillä on hassut nimet, kuten Kollaa Kestää taikka TV:n Orjat...
Pojoja tulee yleensä nollasta kymmeneen ja viimeinen sija...
Joskus viikkojen jälkeen pääsen takaisin kaupunkiin. Kaivopuistoon tulee vastaavia ihmeitä oikein ulkomailta.
Mutta pian juostaan lujaa, kun sunnuntai-piknikit vaihtuvat veriseksi käsikähmäksi. Uudet tuulet eivät kaikkia miellytä ja suomalaisen jurtin nyrkki heiluu taas herkemmin.
Kun kesä alkaa kääntyä syksyyn, niin viimeiseltä Kaivarin-keikalta lähdetään valtaamaan Lepakkoluolaa.
Me lähdetään kotiin syömään, mutta pari päivää myöhemmin lähdemme koulun jälkeen arasti ihmettelemään, mitä siellä oikein tapahtuu... Haju ainakin on tyrmäävä!
Jokaisella on omat muistonsa, mitä tapahtui, kun punk kolahti. Tämä stoori oli yksi tuhansista...
Toivottavasti tämän boxin kuuntelu ja selailu pystyy palauttamaan mieliin edes osan noista fiiliksistä, vaikka nostalgia onkin dead, niin kuin sen yhden punatukkaisen tytön rintanapissa luki... Se-yhtyeen kappale Maria, Maria ei kertonut hänestä, mutta niin oli kiva kuvitella…
Joose B.
Joskus syksyllä 08
Joose B. silloin ennen